OI MIKÄ PÄIVÄ

Keskiviikko 6.12.2017 klo 14:58


Vaikka tiistaina heräsin päänsärkyyn, kirkastui aamuni kauniisti juhlapukeutuneiden lasten saapuessa. Pientä jännitystä oli ilmassa, sillä kukaan ei ihan tarkkaan tiennyt, mitä oli tulossa... siis synttärit, muttei lahjoja eikä karkkia... kuulostaa kummalliselta. Päivän hiukan valjettua lipun nosto onnistui hienosti ja juhlavasti. Hoitotätikin, joka on aivan onneton laulaja uskalsi krääkäistä "Lippulaulun" (onneksi lähimmät naapurit liki puolen kilometrin päässä).

Seuraavaksi suuntasimme sankarihaudoille, jossa olikin jo valtavasti kynttilöitä. Lapset asettelivat haudoille maalaamansa suomenliput, joihin oli jokaiseen kirjoitettu KIITOS. He kuuntelivat kiinnostuneina, kuinka nämä sotilaat olivat halunneet viimeiseen asti puolustaa kotiaan ja rakkaitaan. Heidänkaltaistensa ansiosta meidän on nyt hyvä ja turvallinen olla. Vielä veimme kynttilän ja lipun meidän "omalle" pienelle Jesse-sankarille. Kotimatkan aikana kysymystulvan jälkeen lapset totesivat huojentuneina, että enää ei ole olemassa vihollisia, ei pahiksia, ei hirviöitä eikä peikkoja??? Nyt ollaan kaikki ystäviä.

Päivän kohokohta oli kun kerroin saaneeni äideiltä, isiltä, mummoilta ja vaareilta kirjeitä joissa kerrottiin juuri heidän sukunsa tarinaa itsenäisyyden ajalta. Aluksi ihmetys oli suuri kun paljastui, että mummoillakin on ollut mummoja ja vaarinkin isä tai setä on ollut siellä sodassa. Jokaisesta tarinasta välittyi sama lämmin viesti: Vaikeinakin aikoina lapsille on pyritty järjestämään mahdollisimman hyvä ja turvallinen elämä. Heille on pitkän ja raskaan työpäivän jälkeen laulettu, loruiltu, kerrottu satuja ja tarinoita.  Materiaalista hyvää ei juuri ole ollut, mutta sehän ei ole koskaan ollut aidon onnen mitta. Yksi pieni hämmästelyn aihe oli se, kuinka monessa kodissa on ollut hevonen. Tokihan minä poimin tarinoista esille kaiken hevosiin viittaavan ja sain monta suuta hymyilemään. Tänä vuonna on myös suomenhevosen juhlavuosi. Sen kantakirjan perustamisesta on kulunut 110 vuotta. Puolet itsenäisyytemme ajasta se on palvellut maa- ja metsätalouden työmyyränä ja sodissamme se on ollut aivan korvaamaton. Moni aikalainen sanoo, että itsenäisyyttä ei olisi ilman suomenhevosta.

Olin aivan hämmästynyt, kuinka ihmeissään ja innoissaan  jokainen kuunteli isovanhempiensa kertomuksia. Isoisoisien ja -setien sotakokemukset tekivät suuren vaikutuksen. Lapsethan eivät tiedä miltä huoli tai pelko tuntuvat. Kylmyydestä heillä on ehkä pienen pieni aavistus ja siksi kai eräs Raatteentien taistelija sai kaikkien sympatiat osakseen. Siellä oli ollut niin kylmä ja pienessä montussa oli pitänyt sinnitellä viisi päivää. Osanottonsa sai myös isopappa, jonka ainoat joululahjat olivat villasukat ja appelsiini.

Näitä kertomuksia me käymme vielä monena päivänä läpi. Nyt havahduin itsekin kuinka tärkeitä suvun historia ja tarinat ovat lapsille. Tässä voisi olla uusi "läksy" isovanhemmille: Kertokaa te lapsenlapsillenne niin paljon kuin itse muistatte.

No niin, tarinoista ruokapöytään. Söimme oikein hienosti Ester-mummun kirjoma liina, kynttilä ja Aino-mummun astiasto pöydässä. Ruokana lohta ja kermaperunoita salaatteineen ja jälkiruokineen. Keskustelu jatkui kiihkeänä ja kysymyksiä sateli niin, että yrittäessäni vastailla 4-vee jo huomautti minua ruoka suussa puhumisesta. Ruokailua lopetellessa yritin udella, minkälaisen maan lapset aikanaan haluaisivat antaa omille lapsilleen. "No tämmösen kun nyt, ollaan ystäviä" ja semmoisen "ettei mitään pahaa tapahtuis". Nuorin mietti pitkään ja sanoi ettei tiedä mitä niille haluaisi antaa, mutta "itselle mää kyllä haluisin sun hevoses... ihan ikiomaksi, sen Oivan".

HYVÄÄ ITSENÄISYYSPÄIVÄÄ JA SIUNAUSTA TÄLLE MAALLE!

PC050011.JPG