TOUKOKUU

VALPURIN AAMU       

Yöllä satanut, päivän valjettua sankka sumu antaa hyvän akustiikan lintujen aamukonsertille. Pysähdyn pihaan, suljen silmät ja kuuntelen.

Ensimmäiset valkovuokot nostavat vartensa maatuneiden lehtien seasta helmoihinsa vielä kainoina katsellen, kuin kiirettään anteeksi pyydellen.

MUISTA PYHITTÄÄ LEPOPÄIVÄ     

Tässä pihapiirissä eivät työt viikonpäivää kysele. Siksi kai on lepopäivän pyhityksestä tullut minulle mielentila. Kiitollisin mielin hoitelen askareeni kiirettä pitämättä. On suorastaan juhlaa, jos olen lauantaina ehtinyt kodin siivota, vehnästä leipoa ja illalla saunoa. Silloin harvoin kun tähän olen pystynyt, on lauantai-illassa lähes jouluun verrattavaa pyhän aaton tuntua. Sunnuntai, niin kuin jokainen arkipäiväkin alkaa aamutallista. Sunnuntaistani tekee pyhän valkea liina ja kynttilä pöydällä. Kovasti joudun itseäni ”toppuuttelemaan”, että edes aamupäivän vietän mitään työtä miettimättä. Ainainen tekeminen on vuosien saatossa tehnyt pesän korvieni väliin. Sitä pesää puran pikkuhiljaa sunnuntai sunnuntailta pienemmäksi. Jos en tee mitään, en mielestäni ole mitään. Kun teen, muutun työni näköiseksi…ihan sairasta. Sunnuntai on hyvä keksintö.

orvokit.png

ISOVELI

Kain syntymäpäivä on 4.5

"Kai on luanteltas ollu ain simmone Pelle Peloton. Se pruukas ain jotta räplä ja rakenta iha just mitä vaa tartte. Mukulan se teki kidekonei ja radioi. Sit ninko harakka kaikke kiiltävää se keräs linssei…siis kameran simmossi. Siit mää ole Kail hiukka "vihane" et se ampus mua puhallusputkel pihlajam marja panoksil. Ja kerra se suures viisauressas laitti sähkön kulkkema mun polkupyärä ohjaustankkoo. Em meinannu saara siit kässi irti. Aikusen se on simmone, ett se ai autta ko mää appu oon tarttennu."

vuokkoja

ÄITIEN PÄIVÄ                                    

Äidin varhaislapsuuden kuvissa nauraa kirkassilmäinen tyttö. Nämä naurut kuitenkin loppuivat liian lyhyeen hänen menettäessään oman äitinsä 8 vuotiaana. Kaksi kuukautta myöhemmin alkoi jatkosota, joka vei isänkin ensin rintamalle sitten muihin sotatoimiin. Siihen aikaan kun monesta perheestä kaatui isä tai veli, ei pienen lapsen surua oikein osattu ymmärtää. Tämän pienen tytön kotiin tuli isän äiti, Mathilda-mummu häntä hoitamaan. Mummu oli tiukka ja vaativa kaikkea, myös pientä lapsenlastaan kohtaan. Elämänsä loppuun asti muisti pieni tyttö, ettei mummu halunnut ottaa häntä mukaan oman äidin hautajaisiin. ITKET SIELLÄ KUITENKIN oli mummu sanonut. Tämä sama mummu oli itse nuoruudessaan joutunut antamaan aviottoman lapsensa pois, että suku säästyisi häpeältä. Onneksi tämän kaltaisissa asioissa ei enää ihannoida niitä ”vanhoja hyviä aikoja”.

Nuorena aikuisena äiti opiskeli sairaanhoitajaksi ja erikoistui mielisairaanhoitoon. Hän tunsi olevansa lähellä niitä ihmisiä, joille elämä oli ankaruutensa näyttänyt: Köyhät - niin hengessä, kuin materiassa -, alkoholistit ja muuten syrjäytyneet. Vaikka äiti ei osannut meistä tyttäristään mitään keittiöhengettäriä eikä nöyriä aviovaimoja kasvattaa, näytti hän ainakin minulle malliksi mitä tarkoittaa suvaitsevaisuus ja pyyteetön lähimmäisenrakkaus. Nämä ovat olleet oman elämäni kantavia voimia siitä asti, kun olen niiden arvon ymmärtänyt. Ilmeisesti olen äidiltäni perinyt myös taipumuksen liiankin herkästi kiintyä ihmisiin ja tämä piirre on kolhinut minua kuin tuuli ämpäriä kaivonvinttipuuhun.

Äidin hiljainen motto tässä elämässä kiteytyy raamatunlauseeseen: ”Sen mikä maailmassa on halpasukuista ja halveksittua, sen Jumala valitsi tehdäksensä mitättömäksi sen, joka jotakin on.”

USKOVAINEN

Yäk… mikä sana. En halua olla ”uskovainen”. Se sana tällää minut näyteikkunaan ihmisten arvosteltavaksi ja mittailtavaksi. Se ripustaa minut täyteen odotuksia. Olen kuin liikaa koristeltu joulukuusi, joka ei pysy enää kimalluksen alla pystyssä. Olen mieluummin epäileväinen, eksyväinen ja itsepäinen. Kuinka hienoa onkaan pläjähtää alas omasta erinomaisuudestaan vastaan ottavaan Näkymättömään syliin. Sylin omistaja kysyy sitten pilke silmäkulmassa, ties monennenko kerran, että kannattiko ja tuuppaa uuteen alkuun. 

KESÄSATEEN TUOKSU

Aamutalliin mennessä seisahdan pihalle. Syvään henkeä vetäen tallennan talven tyhjentämään pääni tiedostoon tämän huumaavan, sateen jälkeisen kesäaamun tuoksun. Suljen silmäni, nostan nokkani pystyyn ja imen itseeni uuden elämän raikkautta. Siinä on mullan ja maasta nousevan ruohon tuoksu, sadepisarat ja kukkivat tuomet. Kaiken tämän sumu kerää helmoihinsa ja tuo luokseni kuin aamiaistarjottimella. Minussa asuva lapsi, näkee keijukaisia kastepisaroissa ja kuusenkerkkäkeinuissa. Heleän vihreän koivunlehtiverhon takana metsä vilisee Rudolf Koivun satuhahmoja. Jossakin vuorenpeikko nauraa harakan äänellä… tänä aamuna en halua olla aikuinen!

PIKKUSISKO                                                                                                                  

"30.5 on Tean syntymäpäivä. Hän o päivälles 30 vuot isääns nuaremp.Sillo ko hän oli nii piäni vauva, ett nukkus vaunus mää sai simmose päähäpisto ett viän sen hiukka kävelyl tonne kaupunkil päi. Mitähä ihmise ajatteliva ko näkivä viisvuattia lykkivä vauvanvaunui. Em muist kui pitkäl me käytti, em mää varma kauhhia kauas jaksannu ku käännytti takas päi. Mut sem mää kyll muista et tukkapöllyy tuli ku kotti päästi. Mää ymmärrä et tukkapölly olis tullu jos mää olisi unhottannu sen vauvan johonkki, mut määhä toi sen takas kotti !

Simmone hauska muisto mul on miäles  ko Tea oli iha pikkane eikä osannu sano r-kirjaint. Meil oli mahrottoma iso rotwaileri nimeltäns Emppu. Tea ussei leikkis sil koiral ja makas sem pääl ja muutenki rettuutti. Kerra se meni hiuka liika pitkäl, ko muutes nii kiltti koira alkos sil murisse. No Tea ei siit hätkähtänny, otti vaa koiraa korvist kii, painos pää maahha ja sanos et ÄLÄ MUMISE !"