TAMMIKUU

UUDENVUODEN PÄIVÄ

Herään hiljaiseen aamuun. Aurinko nousee verkkaisesti, hymyssä suin, katsellen sikeää untaan nukkuvaa maailmaa. Saisipa tämän ensimmäisen päivän rauha ja puhtaus jatkua. Illansuussa nousee taivaalle täysikuu. Pakkanen kiristyy. Puen itseni lumiukon pyöreäksi ja suksin kotipellolle umpihankikuutamohiihdolle.

reki

ONNELLINEN…                                                     

Lapsellinen onnen tunne kehrää kuin kissa villapaitani alla. Moneen vuoteen ei ole talvi näin kylmänä ja kauniina näyttäytynyt. Yön aikana on kuuran hopea koristellut talvisen luonnon laskien ison pitsiliinan maitten ja metsien ylle. Arkiset askareeni kärsivät, vähän päästä on pysähdyttävä ihailemaan. Iltapäivällä valjastan taas tammani kevyen etureen aisoihin, istun pankolle ja annan hevosen juosta pehmeässä pakkaslumessa reipasta ravia. Lumi pöllyää naamalleni, olen itsekin osa tätä talvea…silmukka pitsiliinassa.

 …JA ONNETON

Ja tänään on pitsiliinani pahasti revennyt. Olo kuin lattiarievulla! Taivas ollut jo monta päivää paksussa pilvessä. Kuinka voikaan mielialani vaihdella näin paljon valon määrän mukaan. Ajatuksissani naulaan ilmoituksen kotitien alkuun: Olen talviunilla, asiaton ja asiallinenkin häiritseminen ankarasti kielletty!

Pakkanen pysyttelee päivästä toiseen 15-25 asteessa. Tuuli viimeistelee sen jäätävää työtä. Viivyn aamuisin peiton alla kuin karhu talvipesässään. Vihdoin vääntäytyessäni ylös, olen kömpelö ja äreä. Yritän olla pihaan eksyneille vieraille ”murisematta”. Näinkös sitä tullaan ”mökkihöperöksi”, nytkö seinät alkavat kaatua päälleni? Missä on etsimäni yksinäisyyden rauha? Enkö juuri tällaista luomuelämää kaivannut? Oikean talvenhan halusin kokea ja sitä olen nyt saanut, mitä syyskesällä tilasin!


rekinurin

Lyhyt valoisan aika menee tallitöissä ja mökin lämmittämisessä. Polttopuut alkavat olla vähissä. Muutan petini alakertaan. Turha pitää yhtä ”petoa” varten koko ”häkkiä” lämpöisenä. Onneksi vesijohdot ja viemäri ovat pysyneet sulana. Myös maakellarissa on kaikki hyvin. Illan hämärtyessä pakotan itseni suksille ja pellolle.

Selatessani vanhoja päiväkirjojani, löydän nämä samat tunnelmat jokaiselta tammikuulta. Loppiaisena pakattuani pahvilaatikkoon ihanan adventin- ja joulunajan, putoan johonkin hämärään pitkästyneisyyden ja saamattomuuden tilaan. Pimeä mieleni huutaa valoa kuin janoon nääntyvä vettä. Sydäntalvella olen pakotettu lepäämään, muuhun en pysty. Vuodet ovat onnekseni opettaneet olemaan armollinen itseäni kohtaan ja kärsivällisesti vain odotan. Kiitän itseäni pienistäkin onnistumisista. Enää en hätäänny niin kuin nuorempana, jolloin ihmettelin mikä minua vaivaa. Ei aina tarvitse jaksaa. Tämän saman saamattomuuden kun soisin muillekin siinä kylpeville. Kun en itse jaksa, on helppo vaatia muilta. On opittava pitämään suunsa kiinni.

Vaan nyt tuntuu, että on lähdettävä voimia hakemaan vuosikymmenten takaa.

"Usiast ko mul on miäli maas tai arje hualle kaattu pääl, mää pruukka laitta silmäk kii, muuttu lapseks ja lähte Naantalii. Tääl mää sit aikani kirmaa Annun kans. Tääl on äitiki viäl iha terve. Tosa se keittä kahvii ja leikka pulla sunnuntai aamukahvipöyttän, ulkko kuullu Naantali kirkonkellot. Ne mää erottasi kaikist muist, vaik täst joku mun ny herättäsis.

Ja rajojen kokkeilu senkus jatku. Seuraavan tempun mää tei  Kuparivuare kallioil. Mää keksi lähte kallio päält laskeutuma kiäleke kiälekkelt ales päi, kohti alhal näkyvä merta. Mutt kuis ollakka, se kallio muuttuski iha melke pystysuaraks, enkä mää alemmaks enä päässy. Sit ko mää kattosi ylös, mist mää oli tullu, näytti se iha yht jyrkält. Kui ihmes mää oli ittein tämmösse paikkaa saannu ja viäl ajankohtasempi kysymys… kui mää pääse täält pois? Mää taisi tunte sillo ensmäist kertta elämässäi pakokauhuu. Jollai konstil mää kumminki ole siält selvinny kert mää ny istu täsä Karjamaantiä vinttikamaris kirjottamas.

Turuss me asutti iha vaa pari kuukaut Jaanintiäl. Niilt ajoilt on päällimmäine muisto ikune isän ikävä (hän asus viikot Helsingis), ja pitkä koulumatka, jota ussei Jukan kans yhres taaperrettiMutt kyll mää täälki ehri hölmöillä: Jonku takaa-ajoleiki mää muista, misä juaksin muit lapsi karkku ja kiipesi liikehuaneiston katol muut tiätyst kintereil. Heti mää kyll huamasi kui tyhmäst mää tei… eihä täält pääs ku noil yksil tikkail ales. Mää kurkkasi kato reunalt maaha ja kunniain käski  hypät! Aikamoine tärähdys tuntus jalois( purotus oli n. 4metrii). Ittestäin ylpiän mää kuuli katolt sanat: Se hullu hyppäs!"