MARRASKUU                                                                                                                            

ollijasylvi.png

RISTIÄISET

Sylviksi kastetaan syyskuun pieni puolukkatyttö. Kastekoltun on iso-mummi neulonut aikanaan Sylvin enolle Ollille. Nyt hän on Sylvi-vauvan sylikummina. Tilaisuus on lämmin… vain kaikkein läheisimmät paikalla. Sydämet täynnä rukousta pienen puolesta. Kunpa elämä häntä hellin käsin kannattelisi.  

AHDISTAA

Vasta marraskuuta eletään ja nyt on jo toimeentulo ahdistavana mielessä. Mitä olenkaan päättänyt tehdä? Tällaista penninvenytystä vielä kahdeksan kuukautta! Olenpas rohkea… peräti uhkarohkea. Mutta olenhan lapsesta asti halunnut etsiä ja kokeilla omia rajojani. Tässä sitä nyt ollaan. Sama meno näemmä jatkuu, mikä alkoi yli 50 vuotta sitten. Pujottelenpa tähän muutaman lapsuuden helmen ihan omaksi piristyksekseni, että jaksaisin itseäni ymmärtää tässä aiheuttamassani synkkyydessä:

"Kummallist kui ensmäissi muistikuvii (sillo hevosenpään kokosen) jo liittys elämän kovuus…kaikk sun tartte kantapääs kaut oppii. Varhasimmat muistot taita olla ajalt, ku mää oli vissi alle 2 vuat (kummiski jo omil tolpill seisosi). Piäne hampaani eivä suostune omenankuarri hianontta , ja siks kaivoin ne suustain ja tungi  shakkipöyttä kiärtävä messinkivantte all mukamas piilo. En ole iha varma olik pöytä isän vai Viki-papa samanlaine. ”Rikospaikkan” luultavast Aino-mummun ja Viki-papan koti Mariankarul  Helsingis. Joka tapaukses huuti tuli isält!

Myäs kaks varhast tutkimusmatkaa on jäänny lähtemättömäst mun miälle. Toisen niist mää tei Hulauress Antilan lehmälaitumel ja toise kotoses keittiös piimäpurkkii! Siit lehmäjutust mää muista vaa sen, ett jäin kirjavast villatakistain kii piikkilankkan  ja parkusi tosi kovaa, vaikk hyvin lempei silmi mua joku länssuomenkarjan lehmä kattos. Antilan Pirkko-emäntä munt siit sitt irrottel.

Piimämuisto tuppa viälki naurattan. Mun isoveli Kai muistelee ett se tapahtus pikkuvelje Jukan ristiäisis ku meirä meluava sisarukse komennetti keittiöö ja olema siälki iha hilja. Mun silmäh osusiva pöyräl olevaa avattuu piimäpurkkii, joho mää juur ja juur  yleti. Onkoha siäll mittä…siit tartte otta selvä. Mää nosti ja kallisti purkkii, ett avatu kaatonoka kaut sinne näkisi… ja oliha siäl, iha riittäväst!

Uhmakas tutkija ja kokeilija muns jatko kehittymistäns. Äiti kertos ett ukonilmalkaa mää en pelänny, vaa Kain juostes rankkasattest sisäll, poistusi mää samal ove aukasul ulos…oliha ny velje potkulauta vappan! Vaa kyll mää jotta pelkäsi ja se oli meirä ensmäine koiranpentu. Hulauden pappan Oma-koiran sekarotune pentu nimeltäs Manu. Jonki aikka mää söi varppa pöyrän reunall mutt sitt mää tottusi ja Manuki jätti mun varppa rauha. Tää tapahtus sillo ko asuttii Koulukarull Naantalis (ei simmost katu enä olekka).

Naantalist Elfvingitiält on muisto hiukka rajummast kokkeest: Kui käy ku polkupyöräl aja päi seinää! No… etuhaarukka ja ohjaustanko vääntysivä. Kuski lens päi kivijalkaa, mutt ku ilmesest mun päässäioli jo jotta pahast vial enne kokkese ryhtymist, ei kukkaa siin mitä uutta vikka  havainnu."

ISÄNPÄIVÄ

Puolustan menneiden polvien isiä. Heidän vuosisatainen kasvatusmallinsa on tuomittu raskaalla kädellä nyky-yhteiskunnassa. On helppo syyllistää edellisten sukupolvien vanhempia. Ennen aikaan lapset kuului pitää kurissa ja nuhteessa. Jos isä ei niin toiminut, hänen katsottiin laiminlyövän lasten kasvatuksen. Silloin ei uskottu pehmoisän pystyvän perheestään huolehtimaan. He olivat jotakin kääpiövillakoiraan verrattavaa. Ei eläinperheenkään vanhemmat aina kovin hellästi kohtele tottelematonta tai ”silmille hyppivää” pentua. Kuitenkaan niiden kurinpito ei eläinlasta oikeasti vahingoita. 

Omassa ikääntymisessä on se ihana puoli, että se antaa ymmärrystä ja avarakatseisuutta. Kaikki olemme aikamme lapsia, niin isäni kuin minä ja minun lapseni jne. Jokainen sukupolvi on aikuinen sinä hetkenä, kun se ymmärtää olla syyttämättä edellistä polvea vastoinkäymisistään. Sinä hetkenä kun yksilö ottaa vastuun omasta elämästään aukeavat suuret ulapat purjehtijaa kutsuen. Havereista ei voi syyttää lähtösatamaa. Lapsuuden ja nuoruuden vastoinkäymiset kulkevat painolastina mukana ja pitävät elonpurren kurssin vakaana.

MARRASKUINEN PYHÄAAMU

Nämä taitavat olla niitä vuoden parhaita hetkiä. Herään virkeänä nukuttuani lähes kellon ympäri. Kipitän pyjama päällä yli ensilumen peittämän pihan talliin. Ruokin hevoset ja kanat. Myös lintulaudalle laitan syötävää ja kipitän takaisin lämpöiseen tupaan. Teen tulen puuhellaan, laitan kahvipannun ja puurokattilan lämpenemään. Sytytän kynttilän hämärään aamuun ja asetun puusohvan kannelle odottamaan kahviveden kiehumista, ohrapuuron kypsymistä ja lintuvieraideni saapumista ikkunan taa. Siinä istun pitkään pyhäaamun verkkaista valkenemista seuraten. On niin hiljaista, että olen kuulevinani usvaisen pakkasen hiljaa helisevän muuttuessaan hennoksi lumisateeksi. Avaan päiväkirjani ja yritän sen sivuille pysäyttää tämän hetken.

”PIKKUVELI”

"24.11 on mun pikkuvelje, Jukan syntymäpäivä. Se on munst pualtoist vuat nuarempi. Se o ollu ai simmone et se tiättä mitä tekke. Kerra se oli kaveris Mati kans kähveltänny  isält olutpullo ja uteliain halunne maista sit. Pahha kuulemma oli ollu (viäl sillo). Poja oliva iha varmoi, ett täst ei hyvä seurra, jote karusse ja kauas! Illal ruvetti ihmettelemä ko ei kaveruksi löyry mistän. Äirit ja isät alko jo hualestu ja mää muista kui mää pelästysi, ku ne meinasiva, et nyt tartte vissi soitta poliisi avuks. No onneks nää sankarih si ilmestysivä takas. Oliva kävelle Naantalist Turkkusse… aika matka alle kouluikäsel. Siäl vast oli joku ystävälline ihmine kattonu et nämä ova hiukka piäni tääl pimiäs yksi kulkkema ja toimittannu poja kotti. Mää luule et nii hualestunei oltti kummanki koton, etei rankasemist kukka ajatellukka."

PALUU ”ANKEUTEEN”

Kaikki lumet ovat sulaneet. Sumu ja hämäryys viihtyvät vierainani. Vain hetken viipyy valo päivän askareita auttamassa. Kohta se jo sanoo, että nyt riittää…on levon aika. Tottelen kiltisti. Jos en itse ymmärrä lepoa tarvitsevani, kertoo luonto sen minulle painaen vuoden työstä väsyneet silmänsä kiinni.

Tähän vuodenaikaan miehittää masennus yhä useamman arjen puurtajan pään, vaikka tämä pysähtynyt pimeys ja synkkyys kuuluvat ihmiseloon. Mistä on päähämme tullut pakkomielle, että aina on oltava hauskaa ja aina on mentävä lujaa. Joskus ”akut on ladattava”. Jokainen tietää auringon vielä paistavan. Marraskuu opettaa odottamaan ja kääntämään eduksi tämä mielen ja sään pitkästyneisyys. Se seikka harmittaa minuakin suunnattomasti, että kun syystalven tai sydäntalven sää lauhtuu ja lumi muuttuu loskaksi, alkaa media oitis toitottaa ilmaston lämpenemisestä. Meillä aikuisilla pitäisi olla ymmärrys, minkä toivottomuuden sen jatkuva jaanaaminen lapsiimme ja nuoriimme luo. Lämpenee tämä ilmasto taikka ei, on syy aivan jossain muualla kuin näissä nuorimmissa ikäluokissa, joiden luontaista luottamusta tulevaisuuteen se murentaa. Kustaa Vilkunan kirjassa Vuotuinen ajantieto, kerrotaan että vastaavia sää ilmiöitä on saatu seurata niin pitkältä ajalta kuin muistiinpanoja ja perimätietoa on. Vanha kansa suorastaan toivoi joulu- tammikuulle vesisateita, se kun ennusti hyvää tulevaa satokautta. Leuto talvi myös auttoi niinkin arkisessa asiassa, kuin selvitä hengissä seuraavaan kesään!

saunanikkuna

KIITOLLISUUS

Kuulostaapa epämuodikkaalta! Siitä huolimatta olen onnellinen, kun saan tuntea kiitollisuutta monesta asiasta ja olla monelle ihmiselle kiitollinen. Tämän vuoden aikana olen oppinut sanomaan ääneen, että ”tarttisin hiukan apua” ja opetellut ottamaan sitä vastaan. Tämä on ollut hyvä oppi. Myös rahan vähyydestä olen puhunut ääneen ja huomannut, ettei arvoani mitatakaan sillä onko minulla käteistä vai ei.

Vaikka olen elämää  pienen ikäni kantapään kautta joutunut oppimaan kokien, sekä  aiheuttaen ehkä paljonkin pahaa, olen sen lähettänyt pois muistojeni maasta. Olen kiitollinen ja iloinen kaikesta siitä hyvästä ja kauniista, mikä on tielleni osunut… sitä on paljon, paljon enemmän.

joulukalenteri.png

ENSIMMÄINEN ADVENTTI                   

Adventin ajassa on jotakin yhtä suurta kuin itse joulussa. Pienin hiljaisin askelin alkaa mieli valmistautua joulun sanoman vastaanottamiseen. Vuosi vuodelta, kun ikää tulee lisää, osaan tästä ajasta karsia liiallista kimallusta pois.

Minulla on monta vuotta vanha adventtikalenteri. Se on niin kaunis, että vuosi vuoden jälkeen avaan sen samat luukut uudestaan. Niin rispaantunut ja kulunut, etten saa adventin alussa luukkuja pysymään kunnolla kiinni. Lapset ovat kummissaan, kun mummo on heti ”kurkkinut” kaikki kuvat jouluun saakka.