SYYSKUU                                                 Puolukoita

POSTIN HAKU

Oikaisen peltojen poikki postilaatikolle sienikori käsivarrellani keikkuen. Metsän reunasta ja ojanvarren haavikosta löydän tatteja. Jänis säikähtää minua ja ryntää hurjaan pakoon. Myös lyyrapyrstöisen teeren pelästytän lentoon. Suotta pelkäätte, olisin kauemminkin teitä katsellut.

Ja pisteeksi ii:n päälle löytyy postilaatikosta kirje lapsuuden ystävältäni. On aivan ihanaa saada laskujen ja suoramainonnan sijasta ihan oikea käsin ja sydämin kirjoitettu kirje.

"Tää mun lapsuure ystävä on nimeltäns Annu. Sillo ku me oltti piänni mukuli Naantalis me oltti ain yhres. Annu oli tosi reilu ystävä. Se osas katto asioi toisenki vinkkelist vaik oli mun ikäne ja mää oli nii ittein täys ku ikin. Kerra me mentti kirkkopuisto jääl luistele. Annul oli kauni valkose nurmekse ja mull isovelje vanhah hokkari. Se näki kui kade mää oli ja kysys ett vaihretaaks! Toise kerra mää muista ko se tuli mua ulos hakke ja mää rupesi äitil rähjämä ett tommottist takki mää en päällei lait (se oli jonku ompelijan äirin vanhast tekemä, mull iha uus ). Annu kuiskas et lait vaa, vaihreta sit to mäe takkan, saat mun takkin."

Seuraavana päivänä lähden yhtä aurinkoisin mielin postin hakuun, mutta saankin kirjeen verovirastosta ja synkistyn syksyisen sadepilven näköiseksi. Kuinka olenkaan toitottanut, ettei rahalla ole merkitystä elämän iloa etsiessä, mutta kun saan kuorellisen jäännösveron pankkisiirtoja, pistää se mietteliääksi. Olen kyllä hyvä toisia neuvomaan kuinka pyritään kohti sisäistä rauhaa ja mielentyyneyttä, mutta itse kompuroin jo pienissä vastoinkäymisissä! Menetän hetkeksi suhteellisuudentajuni, eihän minulla oikeasti ole mitään hätää. Kunhan vain järjestelen asioitani.

Hetkisen kun olen tässä henkeäni haukkonut muistan, etten mielestäni ole koskaan joutunut liikaa veroja maksamaan. Vielä kuvittelen, että nämä minun veroni ovat korvamerkittyjä vanhojen mummujen ja pappojen hoitoon… jo on parempi olla!  Ahdistuinko siis tästä omasta haparoinnista vai käteisen rahan niukkuudesta. Sitä mietin…


syksynvarvut

Lapsenakin oli tämä tunne tuttu, tosin pienellä ihmisellä oli pienet murheet:

"Ahdistust mää tunsi pääasias nenää niistettäes isän tiukas syleilys… ja kerra ku mää jäi päästäin kii matontamppaustelineesse."

METSÄSSÄ

Taas suuntaan askeleeni ylös kalliolle ja sen taakse metsään. Syyspäivän aurinko tekee metsästä vehreää kesää räväkämmän räikeillä väreillään. Tuoksukin kertoo vuodenajan, mutta edelleen riittää lehtensä karistaneissa mustikanvarvuissa isoja marjoja. Puolukat ovat kypsyneet sammalikon suojassa ja kun kumarrun niitä poimimaan, olen vähällä talloa suppilovahveroita saappaani alle. Kuinka voikaan metsä olla näin antelias…

Ylitseni lentää syksyn ensimmäinen kurkiaura kohti etelää.

suppiksia.png

vauva.png

UUSI VAUVA                                     

Rukiinkylvön aikaan syntyi uusi lapsenlapsi maailmaani, aivan kuin Elsa Beskowin pieni puolukkatyttö. Lapsi sylissäni olen kuin suvannossa. Niin hyvä olla. Kaikki elämän pyörteet jättävät rauhaan. Vauvan lämpö, pehmeys ja silkkisten hiusten tuoksu tuovat Luojan kauniin työn kaikin aistein koettavaksi. Tuossa hän unen ja valveen vaiheilla mutristaa pientä suutaan, siristelee silmiään, ojentelee sormiaan. Kuin kaikilla eleillään hamuaisi otetta tästä kohdun ulkopuolisesta elämästä.

Pieni lapsi on kuin autereiseen aamuun nouseva aurinko, joka lämmöllään haihduttaa sumun ja kirkastaa päivän. Minkälainen päivästä…elämästä tulee, sitä ei aamu tiedä.

Isovanhemmuus on hienoa aikaa. Saa elää hiukan arjen yläpuolella ja antaa lapsenlapsilleen sellaista, joka ei ole rahalla ostettavissa. Usein isovanhemmat leijuvat lähes lapsuuden kaltaisessa onnellisuuden olotilassa. Se on kuin satumaa, johon eivät äidit ja isät vielä kiireiltään tietä löydä. Mummot taitavat olla kaikista ihmisistä onnellisimpia ja ehkä juuri siitä syystä meidän yhteiskunnassamme kaikkein väheksytyimpiä. Jo pelkästään sana mummo tuo monelle mieleen yksinkertaisuuden ja tyhmyyden ruumiillistuman. Mummojen viisaus antaa tämän kuitenkin anteeksi.

KENGITYSTÄ

Aina vain livistän metsään, vaikka hevoset kaipaavat kavioiden hoitoa. Kengittäminen on nivelrikkoisille voimansa kadottaneille käsilleni työlästä, mutta saan hyvän mielen palkakseni kun se on tehty. Pidän tästäkin työstä, kunhan voin omaan tahtiini rauhassa sen tehdä. "6-vee" lapsenlapsi on usein katselemassa ja aivan kuin sairaanhoitaja kirurgille, hän ojentaa minulle tarvitsemani työkalun. Hän kyllä tietää mikä on lyömärauta tai kotkauspihti. Sitten isompana hänkin kuulema opettelee kengittämään. Sitä en yhtään epäile, on hän niin tomera, innokas ja oppivainen.

RUISLEIPÄÄ

Olen tottunut syömään leipää jos minkäkinlaisen levitteen ja särpimen kanssa ja olen pitänyt suorastaan onnettomina heitä joilla ei ole leivän päälle laittaa kuin ylähuulensa. Tänä syksynä, kun olen uskaltanut päästää itseni tuntemaan nälän tunnetta (sopivassa suhteessa se on oikein hyvä tunne), maistuu kuiva ruisleipä ja piimä taivaalliselta.

Tänään pidän leivontapäivän. Eilen jo hiukan lämmitin uunia ja tein juuritaikinan. Nyt on aika vaivata hapanleipätaikina valmiiksi. Leivinuunia olen lämmittänyt aamusta alkaen ja samalla kun reikäleipäni nousevat vedän hiilet uunista ja männynhavuluudalla puhdistan arinan. Sitten alkaa paistaminen…ihana tuoksu täyttää kodin.

SÄILÖNTÄ JATKUU

Saan omenoita naapurista. Keitän niistä mehua ja hilloa. Pöydällä pyyheliinan päällä on nokkosia kuivamassa ja puuhellalla suppilovahveroita. Työpöydällä sangollinen puolukoita odottaa putsaamista. Ruisleivät tuoksuvat vartaissa. Näin vähän tarvitsen onneen tänään.

POLTTOPUITA

Ilmat kylmenevät ja polttopuut ovat edelleen suurelta osin tekemättä. Tuossa laiskana makaavat kuivina rankoina. Hiukan jo aloittelen hyvällä menestyksellä (en siis ala inspiroimaan mitään joutavanpäiväistä).

”KULUTTAJA”

Ahneus, tämän päivän kansantauti. Kävelen kaupungin katua ja vastaani tulee tyhjiä sisäänpäin kääntyneitä väsyneitä katseita, jotka välttävät kohtaamasta toista ihmistä. Seurailen kuin ulkoavaruuden olento kadun elämää. Onko tämä kumarassa kulkeva se laji, jota ”kuluttajaksi” kutsutaan. Kaamea sana! En usko että ”Kuluttaja” on Taivaan Isän luoma olento, mutta kuka kumma loi tämän nopeasti lisääntyvän lajin? ”Kuluttaja” on liian täynnä ja hänen kasvoiltansa näkyy, ettei mikään enää maistu, kuitenkin pitää saada lisää. Ei hän osaa odottaa tulevaa hyvää, se on saatava heti. Häntä vaivaa ahneus, elämän ähky. Silmät harhailevat kauppojen tavarapaljoudessa ja ostoskärryn kanssa käytävillä tungeksii toisia samanlaisia, kuitenkaan eivät sielut kohtaa. Kun etsin edes ”yhtä elollista olentoa”, vain lapsi tai vanhus vastaa katseeseeni. Kaikki muut ovat ”jossain”, en tiedä missä. He näyttävät tungoksesta huolimatta yksinäisemmiltä kuin minä mökissäni lähimmät naapurit puolen kilometrin päässä.